"Itkuvinkuvää"

Oon vajonnut taas johonkin odotuksen tilaan. Odotan.. jotain, jotain tapahtuvaksi.

Elän lääkärikäynnistä ja tutkimuksesta seuraavaan, enemmän tai vähemmän aina jännittäen, että mitä ne kertoo, mitä mussa tällä kertaa on vialla, mitä lääkkeitä joudun kenties syömään. Tai sitten ei ole mitään kunnon vastausta, ja sitten ollaan vaan "no, katsellaan tilannetta" - eli mä joudun eleleen niiden mietteiden kanssa, miksi en voi olla edes vähän normaalimpi, mitä nyt taas.

Tuntuu myös, että odotan vain että saisin duunia. Vaikka en olisi heti menossa, mutta olisi osittain niin suuri helpotus tietää, että vaikkapa huhtikuussa menisin duuniin. Ja niin haluaisin sinne mihin hain, en muualle. Paikkoja pitäisi olla vapaana mutta en tiedä voiko mun sairashistoria, kun on sen verran tuore vielä, olla este. Tai hidaste. Mutta kohta on pakko hakea muuallekin, että saa edes kesäduunia, jos en saa jo aikaisemmin alkavaa, kun koulua on jäljellä enää vajaa viikko. No, käyn yhdellä kurssilla 3h/vko mutta se nyt on pisara siinä aikameressä joka lankeaa mun käsille, enkä tiedä mitä sillä tehdä, jos en saa duunia. Jos ei tää räkäyskäflunssa ja keuhkot anna periksi, ja sallisi mun harrastaa taas nollasta alkavaa liikuntaa. Tällä hetkellä kaon keuhkojani pihalle kurkussa sahaavan liman vuoksi ja niistän sangollisen räkää päivässä. Niiiice.

Mä en tiedä mitä mä päivilläni, yksikseni, teen. Kaikilla tuntuu olevan jotain tähdellistä tekemistä, johon kuluttaa aikaa ja olla ainakin tyytyväisempi kuin minä olen. Itkuvinkuvää, tämmöstähän tää on, en vaan tiedä miten tämän oravanpyörän taas pysäyttäisin.

Ei ole enää pitkä matka mun 24-v. synttäreihin. En vaan tunne itseäni yhtään aikuiseksi, tai edes semi-aikuiseksi, saatikka viisaaksi.